No niin ystävät runohan oli juuri siinä missä pitikin, ei vain ollut sellaisia silmiä joilla olisi nähnyt eilen illalla. Tässä nyt kunniamaininnan saanut runo. Puolinen:


Noustessaan hän sipaisee roskat pois esiliinastaan,
 suutari kun on.
Ottaa puukon vyöhön kiinnitetystä tupesta,
sylkäisee säntiin ja alkaa hioa.
Tarkastelee terää
pystyisikö tuo nyt kovaan leipään.
Pyyhkäisee puukon housunlahkeeseen
ottaa lakin päästään ja
                                  käy pöytään.
Totisena mies taittaa leivän ja alkaa vuolla.
Puukko höylää leivästä pieniä lastuja
nostaa voita suupalan saatteeksi.
Sitten nousee silakka puukon kärjessä
tai jokin muu särvin miehen suuhun.
Päälle hän ryyppää piimää.

Kun maha on täynnä ja
röyhkäys siitä merkkinä
nousee mies pöydästä
                       sovittaa lakin päähänsä
pyyhkii puukon housunlahkeeseen
ja laittaa sen tuppeen.
Puolinen on syöty.                       

Mummo ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään blogilleen, anteeksi lukijat.
Nyt ajattelin kirjoittaa kunniamaininnan saaneen runon sieltä Kauhavan Puukko ja leipä runokilpailusta niin kuinka ollakkaan, en löytänyt sitä, se on ilmeisesti vielä muovissa jossakin laatikossa. No kirjoitan toisen, joka on sikäli läheinen että aina se kotijärvi innostaa siitä kirjoittamaan. Tämä on ehkä viides runo joka käsittelee kotijärveä, siitä voitte arvata kuinka rakas se on minulle.

Ruskeiden rintojen varassa lepää järvi.
Autereista sineä, vihreää metsää
kummitusjuttuja ja ruumiiden
                                               leposijoja.
Keväällä maa nostaa ulapan,puhaltaa tuulen.
Suurina lohkareina murtuu jää.
Niemen rinnat uivat veden sylissä
kisailevat auringon kanssa
tunnustelevat rajojaan.

Niin lepää järvi, laajenee siniseen ja
maa nostaa rintojaan
kertoo syvänteiden tumman pinnan
karikkoiset saarekkeet ja
                        lokkien pesimispaikat.