Hyvää Uutta vuotta, hyvät blogin lukijat. Runomummon vuosi on kulunut sairastellessa.
Olette varmaan huomanneet ettei juuri kynä ole mummolla liikkunut.
Toivon todella, että ensivuosi toisi jotakin uutta tullessaan. Kolme toimenpidettä on keskussairaalassa tehty viiden viikon sisällä, mutta nyt kunto ei tahdo palautua, mutta sitkeästi uskon vielä siihen että kaikki muuttuu paremmaksi.
Runoriiheltä ilmestyi juuri joulun alla kolmas kirja, ja siitä kirjasta mummo laittaa yhden runonsa nyt teidän luettavaksi.
Kirja nimi on : Silmien muisti.

Pieniä polkuja olen tallannut
savunharmaita tuulia haistellut.
Postiauto joka aina samaan
aikaan päivästä levitti
bensanhajua risteykseen
herätti kaukokaipuun.
Maiseman yli näkee vain
                                  horisontin
ja epämääräiset pilvenhattarat.
Unet pakottavat kulkemaan.

Romanttisia ikkunoita
                        toivotit kirjeessäsi.
Kohta on syyskuu ja kylmä hiipii iholle.
Valon kuulas kosketus vain hetken
sitten hämärä hiipii lähistölle.
Sormi piirtää kuvan kasvoista
                       valahtaa otsakihara ja
hymy läikähtää ikkunaruudussa.
Olet niin lähellä
että voisin koskettaa sinua.

No niin ystävät runohan oli juuri siinä missä pitikin, ei vain ollut sellaisia silmiä joilla olisi nähnyt eilen illalla. Tässä nyt kunniamaininnan saanut runo. Puolinen:


Noustessaan hän sipaisee roskat pois esiliinastaan,
 suutari kun on.
Ottaa puukon vyöhön kiinnitetystä tupesta,
sylkäisee säntiin ja alkaa hioa.
Tarkastelee terää
pystyisikö tuo nyt kovaan leipään.
Pyyhkäisee puukon housunlahkeeseen
ottaa lakin päästään ja
                                  käy pöytään.
Totisena mies taittaa leivän ja alkaa vuolla.
Puukko höylää leivästä pieniä lastuja
nostaa voita suupalan saatteeksi.
Sitten nousee silakka puukon kärjessä
tai jokin muu särvin miehen suuhun.
Päälle hän ryyppää piimää.

Kun maha on täynnä ja
röyhkäys siitä merkkinä
nousee mies pöydästä
                       sovittaa lakin päähänsä
pyyhkii puukon housunlahkeeseen
ja laittaa sen tuppeen.
Puolinen on syöty.                       

Mummo ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään blogilleen, anteeksi lukijat.
Nyt ajattelin kirjoittaa kunniamaininnan saaneen runon sieltä Kauhavan Puukko ja leipä runokilpailusta niin kuinka ollakkaan, en löytänyt sitä, se on ilmeisesti vielä muovissa jossakin laatikossa. No kirjoitan toisen, joka on sikäli läheinen että aina se kotijärvi innostaa siitä kirjoittamaan. Tämä on ehkä viides runo joka käsittelee kotijärveä, siitä voitte arvata kuinka rakas se on minulle.

Ruskeiden rintojen varassa lepää järvi.
Autereista sineä, vihreää metsää
kummitusjuttuja ja ruumiiden
                                               leposijoja.
Keväällä maa nostaa ulapan,puhaltaa tuulen.
Suurina lohkareina murtuu jää.
Niemen rinnat uivat veden sylissä
kisailevat auringon kanssa
tunnustelevat rajojaan.

Niin lepää järvi, laajenee siniseen ja
maa nostaa rintojaan
kertoo syvänteiden tumman pinnan
karikkoiset saarekkeet ja
                        lokkien pesimispaikat.

Maanantait ovat harmittavia päiviä.
Kotona ei mikään suju tavalliseen tapaan,
vesiraana vuotaa, pesukone lakkoilee ja
puhelinmyyjät ovat jatkuva riesa.
Eivät jätä rauhaan.
Jo kolmas puhelu tänään.

-Saatte sitä ja tätä
            tämä on vai viiden kuukauden jakso
loppuu ihan itsestään, ei tarvitse perua.
           - Ei käy -
sanon minä ja suljen puhelimen.

Heitin ikkunalla kituneen pelargunian roskiin ja
manasin kaikki puhelinmyyjät
helkkarin kuuseen.
Ja kännykkä
tuo viheliäinen kapistus
pistin sen äänettömälle.

Tervehdys ystävälle.

Ajattelin tulla tervehtimään sinua, näin yllättäin.
Ethän pahastu. Ostin kukkiakin, ystävälle
sillä ystävien kesken
                   ystävänpäivä on joka päivä.
Lupasin soittaa, tulin kuitenkin käymään,
sillä halusin nähdä sinut, halata ja sanoa.
Olet minulle tärkeä, kiitos kun sain tulla.

Muistelu.

Tänään linja-autoa odotellessa tuli mieleeni, kuinka se lapsuuden maisema kaikkine kylän tapoineen olikin lapselle turvallinen paikka.Kun jolu oli mennyt ja koulut alkaneet, meni mihin taloon vaan, niin melkein kakkialla naiset laittoivat kangaspuita kokoon ja kankaankutomista alulle.Laskiainen oli samanlainen joka talossa, leivottiin rieskaa ja keitettiin hernekeittoa. Pääsiäisenä oman kylän lapset keräsivät pääsiäiskokkoa ja pääsiäislauantaina sitä poltettiin. Mämmiä tehtiin joka talossa ja pajunkissa jokaisen kodin pöydällä.
Oli se tapakulttuuria sanan parhaassa merkityksessä. Ja kun kaikki tunsi toisensa, tuntui lapsesta tosi turvalliselta koko ympäristö. On ne ajat vaan muuttuneet perusteellisesti.

Ne tärkeät vuodet

Ne tärkeät vuodet
kun askeleeni eivät vielä
jättäneet jälkiä polulle,
joka pihassa kulkee.
Ne tärkeät vuodet, painavat yhä
ikäänkuin leijuvat minussa.
On luonnollista
että katselen tätä maisemaa
etsin askelten jälkiä, pieniä
tuskin näkyvissä olevia.

Hyvää Uutta-Vuotta kaikille Runomummon blogin lukijoille.
Toivottavasti mummo on vähän ahkerampi tänävuonna.

Mansikka

Kun olet eksynyt metsikköön ja
löytänyt ahomansikan
laittanut sen heinänkorteen
kuin helmen kaulanauhaan.
Kun ilma leijuu ajatuksia
                  hiljaisia muistoja.
Olet omiesi keskellä.
Mansikka on muisto sormiesi välissä.
 Vedät sen heinän läpi
                  pistät suuhusi.
Hitaasti se liukuu
lähemmäksi sydänalaa,
sitä paikkaa sinussa
jossa jokainen muisto elää.