Kirjojen mehiläispesä
                    sanoi Meriluoto.
Minun kirjani ovat vaiti, odottavat
käsieni kosketusta
silmieni hivelevää katsetta.
      - eivät muuta -
Tietävät minun toistavan
samat asiat joka päivä.
Ei mitään uutta mainittavaa.
Hiljaisena koko huone.
Huokaukseni kuuluvat jo puhelimeen
ja kysymykset voinnistani
vain vahvistuvat.
Oletko nyt aivan varma,
kuulostit ihan...
Mitä tuohon nyt vastaisi.

Vuodenajat kulkevat ohitse ja
linnut piiloutuvat
                   vanhan kuusen oksille.
Talvella lumi tuiskuttaa tien peittoon
keväällä virtaavat vedet
                         kohti puroa.
Vanha kaivo ei enää täyty vedestä, eivätkä
                             kuovit huuda pelloilla.
Mutta syreenin tuoksu
leijaalee lähistöllä.
Nuoruuden kevään tuoksu,
joka tavoittaa surun ja häiden riemun.
Sen vihreys on viimeinen vihreys
lakeuden pihoilla,
ennen kuin kuura laskeutuu
                             sen lehdille.

Hyvää Uutta vuotta, hyvät blogin lukijat. Runomummon vuosi on kulunut sairastellessa.
Olette varmaan huomanneet ettei juuri kynä ole mummolla liikkunut.
Toivon todella, että ensivuosi toisi jotakin uutta tullessaan. Kolme toimenpidettä on keskussairaalassa tehty viiden viikon sisällä, mutta nyt kunto ei tahdo palautua, mutta sitkeästi uskon vielä siihen että kaikki muuttuu paremmaksi.
Runoriiheltä ilmestyi juuri joulun alla kolmas kirja, ja siitä kirjasta mummo laittaa yhden runonsa nyt teidän luettavaksi.
Kirja nimi on : Silmien muisti.

Pieniä polkuja olen tallannut
savunharmaita tuulia haistellut.
Postiauto joka aina samaan
aikaan päivästä levitti
bensanhajua risteykseen
herätti kaukokaipuun.
Maiseman yli näkee vain
                                  horisontin
ja epämääräiset pilvenhattarat.
Unet pakottavat kulkemaan.

Romanttisia ikkunoita
                        toivotit kirjeessäsi.
Kohta on syyskuu ja kylmä hiipii iholle.
Valon kuulas kosketus vain hetken
sitten hämärä hiipii lähistölle.
Sormi piirtää kuvan kasvoista
                       valahtaa otsakihara ja
hymy läikähtää ikkunaruudussa.
Olet niin lähellä
että voisin koskettaa sinua.

No niin ystävät runohan oli juuri siinä missä pitikin, ei vain ollut sellaisia silmiä joilla olisi nähnyt eilen illalla. Tässä nyt kunniamaininnan saanut runo. Puolinen:


Noustessaan hän sipaisee roskat pois esiliinastaan,
 suutari kun on.
Ottaa puukon vyöhön kiinnitetystä tupesta,
sylkäisee säntiin ja alkaa hioa.
Tarkastelee terää
pystyisikö tuo nyt kovaan leipään.
Pyyhkäisee puukon housunlahkeeseen
ottaa lakin päästään ja
                                  käy pöytään.
Totisena mies taittaa leivän ja alkaa vuolla.
Puukko höylää leivästä pieniä lastuja
nostaa voita suupalan saatteeksi.
Sitten nousee silakka puukon kärjessä
tai jokin muu särvin miehen suuhun.
Päälle hän ryyppää piimää.

Kun maha on täynnä ja
röyhkäys siitä merkkinä
nousee mies pöydästä
                       sovittaa lakin päähänsä
pyyhkii puukon housunlahkeeseen
ja laittaa sen tuppeen.
Puolinen on syöty.                       

Mummo ei ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään blogilleen, anteeksi lukijat.
Nyt ajattelin kirjoittaa kunniamaininnan saaneen runon sieltä Kauhavan Puukko ja leipä runokilpailusta niin kuinka ollakkaan, en löytänyt sitä, se on ilmeisesti vielä muovissa jossakin laatikossa. No kirjoitan toisen, joka on sikäli läheinen että aina se kotijärvi innostaa siitä kirjoittamaan. Tämä on ehkä viides runo joka käsittelee kotijärveä, siitä voitte arvata kuinka rakas se on minulle.

Ruskeiden rintojen varassa lepää järvi.
Autereista sineä, vihreää metsää
kummitusjuttuja ja ruumiiden
                                               leposijoja.
Keväällä maa nostaa ulapan,puhaltaa tuulen.
Suurina lohkareina murtuu jää.
Niemen rinnat uivat veden sylissä
kisailevat auringon kanssa
tunnustelevat rajojaan.

Niin lepää järvi, laajenee siniseen ja
maa nostaa rintojaan
kertoo syvänteiden tumman pinnan
karikkoiset saarekkeet ja
                        lokkien pesimispaikat.