Rakas mummoni mökkinsä syreenipuun luona.

Vanhat ihmiset puhuvat yksikseen.
Yksikseen puhuminen on vanhojen ihmisten tauti.
Ohikulkevien tauti ja
niiden tauti jotka eivät uskalla
lausua ajtuksiaan ääneen.
Niiden tauti on yksikseen puhumisen tauti.
Nuorilla on elämä.
Suuri pyöreä kehä
jossa kaikki sivut johtavat jonnekin.
Jossa teemat vaihtelevat ja
projekti toisensa jälkeen
uppoaa ja jää muistioon.
Ja taas kaikki muuttuu.
Puhuminen sähköistyy.
Kännyköityy.
Kaupat, koulut, poliisit,
              luontokuvat ja kuolema.
Kaikki muuttuu.
Vanhuksen on puhuttava yksikseen.

Aamu antaa minulle vapauden
tutkia vähän tarkemmin
nurkkia, huoneita, valoa, joka
joka pyrkii sisään joistakin ikkunoista.
Ei kaikista, eikä kaikkialta.
Vain jostakin pienestä säröstä
työntyvä valon siipi,
jonka sisällä monet molekyylit
tanssivat auringon paahteessa.
Siitä on rakennettava.

Päivä alkaa.
Sen harmaa taivas
ei muutu kirkkaammaksi
vaikka tunti toisensa jälkeen
kello siirtää viisareitaan
                         eteenpäin.
Kahvikuppini
on tyhjä.
Kahvi pannussa
jäähtynyt.
Ja yhä minä istun tässä
                     odottamassa.

 
Hyvää Uutta  vuotta ystävät

   

Yö kaudet olen istunut vuoteellani
                                                 ja miettinyt.
Mikä sai tämän kaupungin talot
kaatuilemaan toistensa niskaan ja
mukulakivien nousemaan kuopistaan.
Mikä sitoo minua tämän taantumuksen rattaisiin.

Sinä nuori ja kokematon katselet ihastellen
                                                          tätä paikkaa.
Sanot: Paikalla on historiaa.
Olet ryöstänyt katulyhdyn valon
joka vielä on todellista tuiketta
                                                     yön hämärässä.
Yö kaudet olen istunut vuoteellani ja miettinyt.
Katsonut peilin taittaman kuvan läpi.
Kasvojani.
Omakuvaa.
Pohjapiirustuksia ja kaikkea sitä
mikä liittyy tämän kaupungin katukuvaan.